Learning in the Age of Devices
Recently I grabbed a Sept/Oct 2011 issue of Connected World magazine as they had an interesting main article by Bethanie Hestermann on “Learning in the age of devices – Cool Tools for School“.
I still often feel that the discussion with e-learning and using information and communications technology (also social media) in education hasn’t been taken to the next level and it’s still mostly on how great it is that we have some devices to play with. Not too many reflect what this really asks from us, from the whole education system (from the management, leaders, teachers, pedagogy, everything). The shift isn’t just technological, even more, it is about us as humans and how we could learn the best in the changing world.
I was glad to read that, although a magazine writing more about technological things, CW mostly addressed this topic very nicely. They wrote about how the role of the teacher should be turned more into a facilitator, how new [worldwide] learning communities are emerging and how learning is changing more and more ubiquitous, i.e. the classroom isn’t the king anymore.
Although, I have a couple of things to add. Even if we are giving individual devices (for example PDAs or smart phones) to the students to use in the classes, we also have to change the pedagogy, how we teach. The devices are alone just devices. Like books are just books.
The new paradigm of Networked Society asks for systemic thinking and creativity, not just the ability to answer right to teacher’s right or wrong questions. So to introduce new devices and to use them merely as polling devices for teacher’s questions to see who knows the correct answer and who doesn’t, isn’t anything new, creative nor too effective.
Using devices with social media applications for collaborative knowledge construction and facilitated learning experience are one of the most important goals we should begin to explore more deeply. Like stated in the CW’s article, facilitation is very important in this kind of pedagogy, but few know what real facilitation really takes. To facilitate is to help the learner to learn more efficiently and to construct his/her understanding in a deeper level.
Facilitation doesn’t mean we give answers to students, like some teachers thinking with traditional way of teaching do, but we help them to build the understanding on the topic and ease their way towards their goals. Deep learning doesn’t happen with just reading a book about a topic and answering some right/wrong answers. It happens with getting to know the topic from different angles, reflecting it with other people (face-to-face or online) and applying it to something or building something totally new from it.
We have long known that people don’t learn by just remembering. Just think about your own best learning experiences. That’s why we need to bring what people think is learning to a whole new level.
So if the topic about the future of learning interests you, pic up the issue on your favorite device (although I have to confess, I read it in paper 
).
I had to change it back
Ok, it was an experiment gone wrong.
A while ago I changed my blog from English to Finnish instead of writing it just in English. I thought that in that way I could contribute to the discussion on Finnish forums on the topics of learning, communities and using social media to support these areas.
I noticed that I can’t do it anymore. I just have too many people around the world who can’t read Finnish.
I also experienced this the other way around. I’m currently continuing my ["formal"] studies with starting a Master’s programme in Instructional Design and Technology. It is entirely distant learning programme with an online community. I can’t wait to start! I went to check the participants and found one blog from the Web. I believe it was in Malaysia. Of course it got me reflecting how I was then feeling about not being able to read her blog because it’s wasn’t in English.
English is in a way our savior for global communication. In some unknown parallel universe it could’ve been some other language, who knows, but it doesn’t actually matter. What does matter, is that now we really are able to communicate with people around the world and we need to use that possibility.
So, if there’s any Finns out there who find it hard to read English [if you are reading the studies about our great schooling system, there shouldn't be, right?], try harder. I’m through writing in Finnish as my aim is in the global scale.
Oppimisen ilosta
Törmäsin hiljan Campus Conexus-sivustolla Kaisa Poutasen kirjoittamaan blogikirjoitukseen otsikolla “Opiskelun mielekkyyttä etsimässä”, jossa kuvattiin kuinka opiskelijoiden keskuudessa motivaatio-ongelmat ovat yleisiä. Kirjoitus päättyy seuraavaan kappaleeseen:
Kokemuksemme mukaan opiskelijat kokevat usein mielekkääksi tilanteet, joissa he pääsevät keskustelemaan toisten opiskelijoiden tai opettajien kanssa, joissa he ovat päässeet kuuntelemaan innostavaa luennoitsijaa tai joissa he ovat kokeneet oivalluksen hetkiä kiinnostavan aihepiirin äärellä. … On yleistä, että opiskelijat haluavat jakaa ajatuksiaan toisten kanssa ja kuulla toisten mielipiteitä ja näkökulmia. Vertaisten kanssa keskusteleminen auttaa kirkastamaan omia arvoja ja rakentamaan opiskelumotivaatiota. Korkeakoulukulttuuria olisi hyödyllistä kehittää entistä yhteisöllisempään suuntaan. Opiskelijan omat arvot, kuten esimerkiksi yhteisöllisyyden vaaliminen, voivat olla tuotavissa osaksi opiskelua myös pienten tekojen avulla: kysy opiskelukaveriasi lukusaliin opiskelemaan kanssasi, ehdota ainejärjestöösi lukupiiriä tai pyydä läheisiltäsi neuvoa tutkielman jumittaessa.
Edellisen kappaleen viesti on tärkeä ymmärtää. En usko, että pelkkä laastareiden liimailu suuresti vuotavaan haavaan auttaa lopettamaan vuotoa. Elämme aikakautta, kun opettaminen, koulutus ja oppiminen huutavat jokainen kirkkaalla äänellä uudistamista, mutta oikeanlaisia toimenpiteitä näille alueille ei vielä ole nähty. Tai ainakaan itse en ole huomannut paljon mitään muutamien puheiden lisäksi. Onneksi kuitenkin näistä tällä hetkellä keskustellaan.
Henkilökohtaisesti minun on vaikea ymmärtää, miten on mahdollista, että ihminen joka lähtee opiskelemaan aihetta, mikä häntä (toivottavasti ainakin useimmiten) kiinnostaa, sitten opiskelun aikana muuntautuu epämotivoituneeksi ihmisraunioksi. Toisaalta taas ei, koska olen itsekin sen aikoinaan käynyt läpi.
Mutta miten se on mahdollista ja niin yleistä? Kaikenlaisten eri opintoasteiden jälkeen olen tilanteessa, jossa rakastan uuden oppimista ja koen parhaimpia kokemuksia silloin, kun lisään ymmärrystäni asioista, joista olen kiinnostunut. Miten siis on mahdollista, että esimerkiksi korkeakouluopiskelija ei näin koe, vaan ahdistuu, vaikka on valitsemansa aiheen ylitsevuotavan tietomaljan äärellä? Mikä pilaa häneltä oppimisen ilon? Mikä pilaa motivaation sen hetkisen oman elämän suunnitteluun ja elämiseen parhain mahdollisin tavoin?
Tarvitseeko vielä alleviivata? Tätä paremmin ymmärtääksemme meidän pitäisi mielestäni tarkkaan kysyä seuraavia kysymyksiä:
Kuinka luonnollista on ihmisen oppia
- istumalla monta tuntia aloillaan,
- lähinnä kuunnellen (usein) irrallisia tiedon palasia,
- tehden vain itselleen muistiinpanoja,
- usein irti tosielämän kontekstista tai mahdollisuuksista, joihin hän voisi oppimaansa suoraan ja autenttisesti soveltaa?
- pyrkisimme aktiivisesti terävöittämään opiskelijoiden kanssa yhdessä mitä he haluavat oppimiselta ja ylipäätään elämältään
- muuttaisimme käsiteltävien aiheiden opetustavat oppijalähtöisemmäksi, yhteisöllisemmäksi ja tutkivaksi, jossa
- tietoa ei pyritä vain kaatamaan opiskelijan päähän luennoilla, vaan oppimisen prosessi on suunniteltu uutta tietoa ja ymmärrystä rakentavaksi?
Minä en suostu uskomaan, etteikö tämä antaisi pohjaa paremman opiskelun kulttuurin syntymiselle. Meidän pitäisi vihdoin käsitellä oppijaa ihmisenä, jonka oppimisprosessiin vaikuttaa hänen koko sisäinen ja ulkoinen maailmansa, eikä se, kuinka keskeytyksettä hänen eteensä kannetaan tietoa.
Ehkä tällä lähestymistavalla parannettaisiin myös sekä yleistä elämän laatua että ihmisten tulevaisuutta oppilaitosten jälkeen. Vai onko kuinka monelle tuntematon tilanne, jossa henkilö on epämotivoitunut työstään ja tarvitsee työhyvinvoinnin palveluja tukemaan itseään työelämässä?
Seuraava mielenkiintoinen video niille, jotka ovat kiinnostuneita oppimisesta ja “opettamisesta”:
Kumman tarinan sinä haluaisit elää?
Maailma 1
Jari opiskelee liiketaloutta korkeakoulussa. Jari osallistuu aineopintojensa perus- ja jatkokursseille. Jari istuu luokassa ja kuuntelee, kun opettaja puhuu 3 x 45 minuuttia. Jari tekee muistiinpanoja muistikirjaansa. Jari lukee muistiinpanoja muistikirjastaan ja pari kirjaa. Jari tekee tentin, jossa kysytään kysymyksiä luentojen aiheisiin ja kirjoihin liittyen. Jari saa tentin, tuntiaktiivisuuden ja kurssin miniprojektin perusteella kurssiarvosanan. (Miniprojekti käsitteli kuviteltua pirkanmaalaista pienyritystä, jolle suunniteltiin monimediaalinen mainoskampanja. Projektia varten koottiin ryhmä, jossa jotkut osallistuivat paremmin ja jotkut taas eivät niinkään paljoa. Päämääräksi tuntuikin muodostuvan projektista arvosanan saaminen.)
Jari käy harjoittelemassa työharjoittelussa. Jari saa päästötodistuksen ja hakee töitä. Jari laitetaan keskelle alati muuttuvaa maailmaa, jossa kukaan ei kerro hänelle oikeita ratkaisuja ja kaikki perustuu suurelta osalta ihmisten välisiin suhteisiin. Jari huomaa, että hän ei olekaan “valmis” työhönsä vaan hänen pitäisi oppia edelleen lisää.
Maailma 2+
Jari opiskelee liiketaloutta korkeakoulussa. Opintojensa aikana Jari käyttää sekä itsenäisesti, opiskelutoveriensa että ohjaajansa kanssa aikaa omien kiinnostuksen kohteidensa ja tavoitteittensa määrittelyyn.
Jari osallistuu aineopintojensa perus- ja jatkokursseille, jotka pidetään monimuoto-opetuksena. Hän osallistuu muiden kurssitoverien kanssa aihetta käsitteleviin (verkko)seminaareihin, erilaisiin inspiroiviin ”opettajan” (ja välillä jonkun muun ryhmän jäsenen) fasilitoimiin pienryhmäkeskusteluihin. Joskus pienryhmäkeskusteluissa on mukana vanhemman vuosikurssin jäseniä tai vieraita työelämästä, jotka tuovat oman vaihtelunsa ja pitävät opiskelun tuoreena.
Jari tekee usein suoraan sähköisesti muistiinpanonsa, joista hän muokkaa blogiinsa pohtivan version, jossa sekä muut hänen kurssitoverinsa että “opettaja” käyvät antamassa arvokkaita näkemyksiään hänen kirjoittamistaan aiheista. Joskus sinne eksyy myös vanhemman vuosikurssin jäseniä, jotka tuovat omia näkemyksiään keskusteluun. Jari käy myös muiden vuosikurssilaistensa blogeissa, mutta sitä useammin hän vierailee ottamiensa kurssien osallistujien blogeissa, joiden monimuotoinen sisältö vaihtelee pohtivasta tekstistä videoon, tarinoihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen. Muodolla ei ole väliä, vain sisällöllä, joka on yhtä monimuotoista kuin erilaisten opiskelijoidenkin määrä.
Jari arvioi muita kurssinsa jäseniä palautteen ja ryhmäkeskustelun kautta. Tämän lisäksi hän kirjoittaa reflektoivan loppupalautteen kurssista “opettajalle”, jossa hän pohtii oppimistaan ja menestymistään, antaen itselleen myös mielestään sopivimman arvosanan.
Jari on määritellyt itselleen aihealueita, joista hän on kiinnostunut ja jotka kuuluvat hänen ja ohjaajan yhdessä luomaan opintojen tiekarttaan. Vaikka eräät hänen valitsemistaan kursseista eivät vielä ole edes alkaneet, hän on jo osallistunut näiden kurssien verkkokeskusteluryhmiin, joissa hän on mm. lukenut kurssin jo käyneiden opiskelijoiden lopputöitä. Monet niistä ovat tarinoiden muotoon kirjoitettuja lyhyitä kuvauksia oppimisen kulusta, tuntemuksista sen aikana ja kurssien aikana hankitusta uudesta ymmärryksestä. Keskusteluryhmissä opiskelijat ovat jakaneet kurssin aikana myös paljon muuta aiheesta muista Internetin keskustelukanavista ympäri maailman, ovatpa jopa yhdessä osallistuneet Harvardin pitämään verkkoseminaariin, josta ovat kirjoittaneet yhdessä muistiinpanoja. Muutamissa kursseissa on näkyvissä selkeästi kuinka verkkokeskustelut ovat kehittäneet kurssia eteenpäin ja antaneet “opettajalle” lisää hyviä ideoita kurssin muokaamiseen.
Keskusteluryhmien kautta Jari on saanut jo hyvän pohjan tulevien kurssien sisältöihin ja hän osaa tarkemmin määritellä kuinka hyvin ne sopivat hänen henkilökohtaiseen palettiinsa. Hän on nopeana ja innokaana oppijana jo ehtinyt omaksua aihealueita etukäteen, eikä hänen tarvitse odottaa kurssin alkua. Tämän lisäksi hän on aktiivisesti seurannut ja vaihtanut ajatuksia muutamien muiden samoista aiheista kiinnostuneiden, vanhempienkin vuosikurssien, opiskelijoiden kanssa. Hän on myös osallistunut aihealueiden ympärille muodostettujen ryhmien kasvokkaisiin tapaamisiin, jotka ovat usein rakennettu jonkun teeman tai avointen kysymysten ympärille.
Erityisen innostunut Jari on siitä, että eräällä markkinoinnin kurssilla verkkokeskusteluun on osallistunut ulkopuolinen huippuasiantuntija, jonka kirjan hän on jo lukenut ja pitänyt sitä hyvänä. Tätä kautta hän luottaa siihen, että tulee varmasti saavansa viimeisen tuoreen tiedon alueelta. Myös opiskelijoiden käymä keskustelu on vaikuttanut innostavalta, vaikkakin se on välillä edennyt jopa väittelyn tasolle.
Jari osallistuu projektiin, jossa ulkopuolinen yrityskontakti on esittänyt heidän ryhmälleen aiheen. Työskentely ryhmässä on intensiivistä ja kaikki pyrkivät tekemään parhaansa. Heillä on seuraavalla viikolla projektin esittely yrityksen edustajalle, joka myös arvioi heidän lopputulostaan. Myös muut vuosikurssin jäsenet osallistuvat tähän ja toimivat “opettajan” apuna ryhmän suorituksen arvioijina. Tämän lisäksi ryhmä arvioi itse itsensä ja jäsenensä. Tämän lisäksi työprosessia pohditaan vielä jälkeenpäin ryhmän kanssa joko verkossa omalla keskustelualueella tai kasvotusten.
Samalla, kun Jari on onnistunut kehittämään omia taitojaan muiden suosiollisella avustuksella, hän on opintojensa aikana pystynyt auttamaan mm. erästä opiskelijoiden perustamaa startup-yritystä markkinoinnissa. Eräs yrityksen jäsenistä oli löytänyt hänen profiilinsa oppilaitoksen järjestelmästä ja käynyt katsomassa millaisia keskusteluja Jari oli käynyt keskusteluryhmissä. Jarin aktiivisuudesta ja hyvistä ideoista innostuneena opiskelija oli pyytänyt häntä luomaan heidän yritykselleen markkinointistrategian, jonka Jari projektin jälkeen liitti opintojensa aikana kerääntyvään sähköiseen portfolioon.
Verkkokeskusteluiden työnhakuosastolla on aktiivista. Jari käy läpi muiden opiskelijoiden työllistymisestä kirjoittamia ajatuksia. Hän on itsekin etsinyt töitä mm. LinkedInin kautta, ja huomannut pari vapaata paikkaa, joista hän ei itse ole kiinnostunut, mutta joista muutama muu opiskelija voisi olla. Hän jakaa ne linkkeinä foorumille. Ehkäpä joku heistä saa paikan.
…
Jari on työskennellyt kaksi vuotta Internet-markkinointia tekevässä yrityksessä. Jari on ehtinyt kunnostautua jo parissakin suuren asiakkaan projektissa, kiitos opitun asenteen, että kiperistäkin tilanteista tulee selvittyä oppimalla. Jarilla on mahtava tiimi, jonka osana hän on edennyt noviisista jo täysivaltaiseksi jäseneksi. Hänen yrityksessään on “pelkän työnteon” lisäksi tapana jatkuva kehittäminen, jota tehdään sekä verkkokeskusteluissa joidenkin kiinnostavien aihealueiden ympärillä, johon Jarikin on pystynyt uutena työntekijänä ja suht vastavalmistuneena tuomaan merkittäviä ja tuoreita näkökulmia. Tätä kautta yrityksen työntekijät ovat pysyneet aina tuoreimman tiedon varassa ja pitäneet sekä itsensä että organisaation, jossa työskentelevät, kilpailukykyisenä.
Eräs “opettaja” ottaa Jariin yhteyttä ja kysyy, josko Jari olisi kiinnostunut vierailemaan oppilaitoksen alumnina Internet-markkinoinnin keskusteluryhmässä tai vaikkapa opiskelijoiden kysely-/keskustelutunnilla esimerkiksi Skypen välityksellä. Mikäpäs siinä, Jari tuumaa. Sen lisäksi, että hän voi oppia omasta osaamisesta lisää kertomalla ja keskustelemalla siitä muiden kanssa, hän voi myös kuulla viimeisimmät trendit opiskelijoiden keskuudesta ja miten he kokevat Internet-markkinoinnin tulevaisuuden. Mahdollisesti hän voisi keksiä opiskelijatiimeille jonkin projektin, jota he voisivat yrityksenä kokeilla ja josta opiskelijat voisivat saada aidon työelämän kokeiluprojektin…
Vuorovaikutuksesta ja kommunikoinnista teknologiassa
ICT: infromation and communication technology. Informaatio- ja kommunikaatioteknologia. Miksi suomen kielessä puhutaan usein vain IT:stä? Minne kommunikaatio tai viestintä on jäänyt? Sitä perustasolla sosiaalinen media on, vain eri sanoin.
Olen seurannut 2000-luvulla sosiaalisen median kehittymistä useasta eri näkökulmasta mm. mainosalalla, opetussektorilla, vapaa-ajassa, mahdollisesti syrjäytymisvaarassa olevien nuorten tukemisessa, kansainvälisissä konferensseissa ja myös urheilussa, aina ollen aktiivisesti mukana joko erilaisten “sosiaalisten” alustojen kehittäjänä kouluttajana, puhujana tai konsulttina.
Olen taustaltani vuorovaikutteisuuden suunnittelija, mutta termi tai mitä se pitää sisällään ei tunnu olevan monellekaan tuttu. Ihmettelenkin miksi sana vuorovaikutus on monille niin outo?
Kaiken tämän koetun jälkeen olen varma siitä, että nykyisten erilaisten sosiaalisten työkalujen hyödyntämisen paradoksi tai ongelma liittyy juuri näihin termeihin kommunikaatio ja vuorovaikutus. Teknouskovaiset, teknologiatrendien perässä juoksevat ja muuten vaan teknologiakeskeiset ihmiset ovat usein vastuussa teknologiasta touhottamisesta tai sen kehittämisestä. Ihmiset, joilla ei usein ole perusymmärrystä siitä miten ihminen toimii, millainen rooli ryhmädynamiikalla tai erilaisilla rooleilla ja johtajuudella voi eri konteksteissa olla. Samaan aikaan asiakkaat tilaavat alustoja, mutta eivät näe että ihmisiä, jotka käyttävät alustoja, pitäisi myös kouluttaa.
En halua sinänsä kritisoida ketään, mutta nämä asiat ovat väistämättä ongelma. Pelkkä teknologian esitteleminen vanhoihin toimintamalleihin ei ratkaise mitään. En suostu enää sanomaan edes sitä, että se vähän auttaa.
Jos me ihmisinä edelleen jatkamme huonoina kommunikoijina, emmekä saa toistemme välille oikeanlaisia vuorovaikutussuhteita ja ymmärryksen tasoa, ei (sosiaalinen) teknologia tule meitä auttamaan, ei oppimisessa, paremman organisaatiokulttuurin rakentamisessa, tiimityössä saatika innovoinnissa (toisin sanoen jonkin uuden luomisessa).
Mutta onhan se vaikeaa, luoda yhteisiä uusia merkityksiä, usein tekstuaalisesti, varsinkin kun se vaatii, että pyritään ymmärtämään mitä toinen ihminen yrittää sanoa, kysytään jos ei ymmärretä, tarkennetaan ja pyritään itsekin selkokielisyyteen omassa kommunikoinnissa.
Ihmisen suurimpia ongelmia on nähdä asiat ensisijaisesti omasta näkökulmastaan luullen tulkintansa olevan totta, olla ylipäätään ennakkoasenteellinen ja tulkita muuten vain väärin. Näiden asioiden kehittämiseen tarvitaan empatiakykyä, joka tulee vain pitkällisen itsekurin ja harjoittelun avulla. Toivon, että näitä asioita alettaisiin opettaa kouluissakin systemaattisemmin. Myös opettajien kouluissa.
Aiheesta “intuitio ja empatia” mm. Asta Raamin ja Samu Mielosen Hesarin kirjoituksessa “Kouluissa tulisi opettaa intuition käyttöä“.
Tulevaisuuden johtaminen
Minulla oli tällä viikolla mahtava tilaisuus osallistua Aalto-yliopistolla pidettyyn kutsuvierastilaisuuteen ja työpajaan jonka aiheena oli Tulevaisuuden johtaminen. Pääpuhujina olivat Pentti Sydänmaanlakka (joka toimi myös illan isäntänä), Pirjo Ståhle, Janne Tienari ja Markku Wilenius.
Tartun tässä kirjoituksessa kahden ensimmäisen esiintyjän puheenvuoroihin ja niistä syntyneisiin ajatuksiin, kuvaamatta itse esitysten sisältöä sen enempää. Läpileikkaavina aiheina kaikkien puheenvuoroissa voisi mainita olleen mm. tulevaisuuden johtamisen ja organisaatioiden toimintamallit, sekä yksilön, tiimin, organisaation, verkostojen että laajempien alueiden näkökulmasta. Jätän tässä myös Tienarin käsittelyn johonkin toiseen kertaan, kunnes olen lukenut hänen uuden kirjansa Z ja epäjohtaminen. Myös Markku Wileniuksen ajatukset vaikuttivat hyvin mielenkiintoiselta, joten omistanen hänellekin erillisen kappaleen tulevaisuudessa. Tämä ei siis tarkoita, että Pentti ja Pirjo olisivat tarjonneet vain puolet siitä, mitä nämä kaksi henkilöä, vaan osuivat itselleni tällä kertaa oikeaan aikaan eteeni.
Pentti Sydänmaanlakka globaalien innovaatioekosysteemien johtamisesta
Pentin puheenvuoro herätti minut jo aivan aluksi miettimään sitä, kuinka vanhanaikaisesti suomalaisissa (ja muissakin kansallisissa) tukiohjelmissa oikein ajatellaan? Pitääkö meidän todella yrittää luoda jotain “suomalaista” vientiin, kuten suomalaisen johtajuuden malli, vai lähteä vielä vahvemmin nimenomaan kansainvälisten verkostojen rakentamisen näkökulmasta kehittämään uutta? Jos tulevaisuuden trendeihin sisältyy entistä vahvempi verkottuminen, globaalisuus ja monikulttuurilliset toimintaympäristöt, organisaatio ja tiimit, niin miten jostain “suomalaisesta” olisi niissä geneerisellä tasolla hyötyä?
Tarkastellaanpa tätä verkostoyhteiskuntaa ja globaalin innovaatioverkoston käyttöä Manuel Castellsin näkökulmasta:
“Castells is an urban geographer, so his examination of space is central to his work. One of his key spacial characterizations of the information age is the “space of flows”. This is the domain of networks – of capital, of information, of business alliances, etc. He argues that “While organizations are located in places, . . . the organizational logic is placeless, being fundamentally dependent on the space of flows that characterizes information networks” (Castells in Nyíri, 2004, p. 23) This space of flows challenges what Castells calls the space of places, including regional communities and nation states. (http://www.geof.net/research/2005/castells-network-society)
Jos vähääkään tulkitsen oikein muutamia Castellsin ja aikalaistensa tekstejä, ja myös reflektoin mitä ne tarkoittavat omalle kohdalleni, niin enemmän jonkin tietyn aiheen ympärille kasaantuvat verkostot tulevat luomaan ainakin osan tulevaisuuden “tiloista”, eivät kansakuntiin sidotut lokaatiot. Nämä henkiset tilat kerääntyvät oman kulttuurin ympärille; kielen, sanaston ja toimintamallien kautta. Janne Tienari mainitsi termin laumat, moni mm. Seth Godin puhuu heimoista. Käyttäen hyödyksi tietoverkkojen luomaa maailmaa tukenaan. Tämä on nähtävissä vaikkapa iPhone-sovellusten kehittäjien, pelikehittäjien, hevimetallistien, tietyn alan akateemikoiden, Cosplay-harrastajien tai myyntitykkien maailmanlaajuisissa verkostoissa. Ne eivät tunnusta niinkään kansallista, kuin teeman tasoa.
Luulisin, että aina tulee olemaan jonkinlaisia kulttuurillisia eroja, mutta jotenkin vaikuttaa, että olemme ehkä unohtaneet erään tärkeän seikan: Me olemme kansoittaneet maapallon eri kolkat kulkemalla niihin, ainakin jos meidän historiantutkimuksemme millään pitää paikaansa. Lähtökohtaisesti ei ole ollut olemassakaan paikallisia kulttuureja jotka pysyisivät stabiilina, ne eivät ole siis jokin pysyvä tai jumalallinen asia. Meissä on edelleen omien intohimojemme kautta toimivia ja Internetin tukemana kulkeutuvia nomadeja. Itsekin kartoitan jatkuvasti itselleni kiinnostavia mahdollisuuksia, globaalisti. Tämä herättää kysymyksen, voisivatko jonkin aikavälin “innovaatiokeskittymät” myös tästä syystä nousta suureen rooliin nimenomaan virtuaalisesti, eivätkä vain fyysisen paikan mukaan, johon emme siis henkilöinä todellisesti ole enää sidottuja?
Jo mainittu Castells puhuu siitä, että jokaisen pitäisi löytää oma verkostonsa, jolle voi tarjota hyötyä. Ilman hyötyä roolimme verkoston silmissä on mitätön, olemme vain “ottajia” ja lopulta viimeistään evoluutio pudottaa meidät siitä pois. Mihin siis verkottuneet, sosiaalisesti älykkäät maailmankansalaiset tarvitsevat enää hitaasti toimivia ohjelmia, muuhun kuin mahdollisesti rahoitukseen? Esimerkiksi Afrikankin kohdalla puhutaan paljon siitä, että kannattaisi etsiä paikallinen luotettava partneri, joka osaa auttaa paikallisen ympäristön tuntemisessa. Tähän on monenlaisia muunlaisiakin reittejä kuin varta vasten suurella rahalla järjestetyt verkostoitumismatkat. En siis tarkoita, etteikö niistä olisi hyötyä, mutta muitakin vaihtoehtoja on kekseliäälle mielelle.
Olen Pentin kanssa ehdottoman samaa mieltä myös siitä, että meidän pitäisi luoda enemmän positiivista yrittäjähenkeä. Pirjo taisi käyttää omassa esityksessään sanaa “pörinää”. Olen nähnyt tämän vaikutukset niin Tampereella kuin Tansaniassa, jossa olen ollut mukana näkemässä ja kokemassa miten yliopistolla on uudenlaisin valmennusmenetelmin saatu opiskelijat energisoitumaan omasta tekemisestään ja yrittäjyydestä. Monilla on ikävä kyllä vielä sellainen ajatus, että pitäisi jotenkin osata yrittäjyyttä ennen kuin voi yrittää. Sanopa tämä Richard Bransonille. Uskon, että jos fiilis pidetään positiivisena ja löydetään jokin mielekäs tuote tai palvelu, jolle on asiakkaita, päästään jo aika pitkälle. En ole kokeillut millaista tämä olisi jossain muussa maassa, mutta Suomessa tämä tuntuu välillä olevan hankalaa, nimenomaan positiivisuuden kohdalla. Pahinta tässä on se, että ihmiset helposti assimiloituvat, sulautuvat, enemmistökulttuuriin, ja on huono juttu, jos kulttuuri on lähtökohtaisesti negatiivisesti virittynyt. Negatiivisesti virittynyttä kulttuuria on muutenkin hyvin raskas muuttaa, koska sen taustalla on usein hyvin moninaisia toisiinsa vaikuttavia asioita.
Pirjo Ståhle [itseohjautuvista] systeemeistä
Pidin hyvin paljon Pirjon systeemeihin liittyvistä ajatuksista. Hän viittasi siihen miten tärkeä on lähtökohtaisesti hahmottaa millaisesta systeemistä puhutaan, mekaanisesta vai jostain orgaanisemmasta. Systeemiajattelu terminä voi olla itsessään keskusteluissa harhaanjohtava.
Pirjo vertaili Ilya Prigoginen ja Niklas Luhmannin näkemyksiä itseorganisoitumisesta ja jatkuvasta uudistumisesta. Tärkeä huomio oli myös, ettei johtaja voi osallistua systeemin johtamiseen, jos hän ei ole osa sitä. Mielestäni tämä liittyy olennaisesti siihen mitä Risto Säntti kuvaa tekstissään Developing Organizational Culture siitä, miten johtajat ja työntekijät elävät usein täysin eri maailmoissa; johtajat tulevaisuudessa olevassa yrityksessä ja työntekijät nykyisessä.
Jos puhutaan puhtaasti henkilöistä, uskon vahvasti, että systeemin jäsenten pitää sisäistää millaisessa systeemissä he ovat mukana, mitkä ovat systeemin tavoitteet, tavat toimia ja mitä se heiltä itseltään vaatii. Jos omaa mekaanisemman maailmankuvan ja toimintamalli, joihin liittyvät esim. vahva hierarkia, raportointi, valvonta, tiukat aikataulut ja selvät sävelet, niin voi kysyä onko orgaanien malli tällaiselle ihmiselle ehkä vaikea sisäistää? Mutta, onko loppujen lopuksi mekaanisesta maailmankuvasta nauttivia ihmisiä todellisesti edes olemassa?
Tärkeä tähän liittyvä ajatus, jonka Pirjo nosti esiin oli suomalaisten alhainen kaaoksen sietokyky. Prigoginen mukaan systeemeillä, jotka kestävät kaaosta on mahdollisuus menestyä. Ne, jotka ovat stabiileja ja kontrolloituja, eivät kehitä uutta. Systeemi tarvitsee iteraatiota ja palautetta (dialogia). Miten se voisi muuten luoda ymmärrystään siitä missä mennään? Olen jo useasti siteerannut Pirjoa ja Mauri Grönroosia, koska he sen niin osuvasti sanoivat jo 1999 kirjoitetussa kirjassaan Knowledge Management – tietopääoma yrityksen kilpailutekijänä:
“…ratkaisevaa on se kuinka yksilöt ja heidän osaamisensa kytkeytyvät toisiinsa ja luovat toimivia kokonaisuuksia.”
Summaus
Monet näistä edellä mainituista asioista asettavat kovan haasteen tiimille, joka toimii verkostomaisesti globaalissa maailmassa. Jokaisen tiimin jäsenen, johtaja mukaan lukien, pitäisi osata hyödyttää ja höydyntää systeemin ytimestä pursuavien mahdollisuuksien ja innovaatioiden syntyä, yksin ja yhteisöllisesti. Voiko tällaisessa systeemissä joku elää elämäänsä vain vaikkapa raportointia varten? Silloinhan hänen kontribuutionsa on lähinnä yritys kontrolloida systeemiä, mutta hän ei anna sille itselleen mitään.
Kuten Pirjo totesi, “verkostossa vaikuttaa se, jolla on jotain annettavaa“. Jos jollain yksilöllä, tiimillä tai yrityksellä ei ole mitään annettavaa (verkostolle), se ei voi kauaa olla osa sitä ja sen olemassaolo on kyseenalainen. Tämä on tavallaan ollut yrityksenkin perusajatus; hyödyttää yhteiskuntaa, jonka osana se on. Miten käy tämän ajatuksen verkostoissa?
Olkoon meillä siis silmää valita verkostomme tarkaan ja katsotaan, että se hyötyy meistä parhaalla mahdollisella tavalla. Silloin myös me hyödymme siitä parhaiten. Kannattaa vilkaista esim. The Strategy of Giving, joka on myös tällaiseen ajatteluun liittyvää mielenkiintoista luettavaa. Sen voi ladata ilmaiseksi osoitteesta http://www.strategyofgiving.com. Sen on kirjoittanut suomalainen.
Kuka omistaa kulttuurisi?
En ole enää aivan varma kumpi oli ensin, haluni auttaa organisaatioita muuttamaan toimintatapojaan ja kulttuuriaan parempaan, nykypäiväisempään suuntaan, vai haluni luoda sellainen organisaatio joka tarjoaisi itsessään yhteisöllisen brändin, ympäristön ja kulttuurin. Toimisi sekä siellä työskenteleville että asiakkaille ja muillekin halukkaille henkilöille ympäristönä ja instrumenttina kasvaa uudelle tasolle ja toteuttaa omia intohimojaan. Kumpi tahansa näistä tavoitteista olisi jo haaste sinänsä, mutta harvemminpa tulee aloitettua millään helpolla. Ei siis tälläkään kertaa.
Nämä molemmat henkilökohtaiset intohimot ovat johtaneet eteenpäin kysymyksiin, joita en olisi ehkä muuten lainkaan ymmärtänyt kysyä. Monesti tuntuu siltä, että on aloittanut haastavan matkan, jonka lopullinen päämäärä ei vielä näy edes horisontissa.
Näin vaatimattoman lyhyellä ymmärryksellä elämästä on vaikea hahmottaa mistä johtuvat ihmiskuntaa riivaavat ongelmat organisaatioiden kohdalla.Väistämättä tuntuu siltä, että sellaisissa toimivat ihmiset elävät aivan täydellisesti eri maailmoissa, riippuen monesti siitä missä tehtävissä ovat. Tämän todistaa sekä luettu että koettu. Tähän liittyviä parhaita viimeaikaisia kirjoituksia, joita olen lukenut ja joka herätti pohtimaan, oli Risto Säntin Development of Organizational Culture, joka löytyy kirjasta Professional Learning and Leadership. Siinä Säntti peilaa Kopin, Meritan ja lopulta Nordean syntyyn organisaatiokulttuurin kehittymistä, sekä kulttuurin kehittämisen tapoja että niiden sudenkuoppia (kts. Tampereen yliopisto: http://www.uta.fi/laitokset/kirjasto/vaitokset/2001/2001055.html).
Organisaatio elää ihmisessä usealla eri tasolla, sekä ajallisesti että kokemuksellisesti. Yksi ehkä runollisimmistakin toteamuksista jonka olen lukenut on, että organisaatio muodostuu lähinnä mielessämme. Kun katsoo miten erilaisia kulttuureja, niin työ kuin muitakin maailmasta löytyy, on näin väistämättä oltava. Mielestäni tämän perusteella jokainen, joka yrittää etsiä vain kirjoista vastauksia omaan johtamiseen ja organisaationsa kulttuurin rakentamiseen, pitää ehkä vielä lukemista (ja lukemansa sisäistämistä) enemmän käyttää aikaa itsensä ja omien toimintamalliensa ja olettamustensa syvempään tutkimiseen.
Olen itsekin huomannut tämän kevään aikana miten monta kertaa pelkkä ajatus paremmasta ei riitä, vaan omaa toimintaansa on lähdettävä aktiivisesti muuttamaan. Ja tarkoitan muuttamaan, en kehittämään. Kun alkaa tuntua epämiellyttävältä, ollaan oikeilla jäljillä. Meidän kaikkien, työtehtävistä riippumatta, pitäisi antaa vielä useammin itseen katsoville kasvoille valta sen sijaan, että huomioisimme muiden toimintaa tai vikoja. Kuten Jari Sarasvuokin tässä taannoin Nuorten Yrittäjien Voimalan illassa Tampereella osuvasti ilmaisi, me emme elä todellisuudessa, emmekä hahmota sitä sellaisena kuin se on. Meidän ja todellisuuden välissä on suodatin, jonka olemme itse luoneet ja vain me voimme sitä kehittää ja muuttaa. Tämä on kovin itsestään selvää, mutta kuinka moni sen ymmärtää saati toimii sen eteen?
Itseäni on kovasti häirinnyt keskustelun köyhyys organisaatioiden sisäisen ja ulkoisen elämän yhdistämisestä. Edelleen me luomme arvoja ja visioita, joilla ei ole johtoportaan kokoushuoneen ulkopuolella juuri kenellekään merkitystä tai vaikutusta. Tämä ei ole kritisointia, vaan fakta. Mietitäänpä arvoja. Jokaisella ihmisellä on omat henkilökohtaiset arvonsa, joiden mukaan hän toimii. Hänellä on myös ihanteita, joiden mukaan hän usein luulee toimivansa ja luulee niiden olevan hänen arvojaan. Sitten meillä on organisaatiota, joiden osana nämä ihmishenkilöt työskentelevät.
Sitten on johto. Usein organisaatioissa johtoporras menee metsään tai saaristoon tai jonnekin muualle, kuni retriittiin, miettimään ryhmässä, ehkäpä jopa jonkin menetelmän avulla, mitkä ovat meidän arvomme? Onko pohdittu kuka tai mikä edes on se me? Usein näistä “aivomyrskyistä” tulee ulos jotain ennalta-arvattavaa, kuten asiakaslähtöisyys, rehellisyys, vastuullisuus, innovaatioihin pyrkiminen, asiakkaan paras, yhdessä tekeminen, toisten kunnioittaminen ja mikä pahinta välittäminen.
Ketä varten nämä oikein ovat? Mikä niiden oikea todellinen funktio tai vaikuttavuus on? Ensinnäkin monet näistä ovat jo itsessään universaalisia arvoja, yleispäteviä hyvyyden totuuksia, joita löytyy maailmasta ja ihmisestä, ainakin nyt ihanteina. Ja sitä paitsi, eikö jokaisen ihmisen pitäisi muutenkin tehdä yhdessä ja kunnioittaa toista? Ne ovat olleet keino ihmikunnan kehittyä ja ylipäätään selviytyä tähän pisteeseen. Eräs kysymys joka aiheessa arvot itseäni askarruttaa on myös se, miten ihmeessä monikulttuurinen, globaali organisaatio, joka työskentelee usein mm. virtuaalitiimien kautta, voisi luoda esimerkiksi viisi tällaista kaikkia heidän ihmisiään yhdistävää asiaa niin, että sillä olisi jotain vaikutusta? Ja miksi pitäisi yrittää?
Kuka rehellisesti kehtaa edes väittää, että organisaation arvot yksistään muovaavat ketään toimimaan suuntaan tai toiseen? Kuten Sänttikin tekstissään osuvasti painottaa monia muita siteeraten, organisaation kulttuuria ei voi muokata, sitä voi vain kehittää ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Organisaation kulttuuri kehittyy sen pohjalta mitkä arvot pääsevät valtaan, oli sitten kyse tahallisesta (aktiivisesta) tai tahattomasta kehittämisestä (laiminlyönnistä). Jos organisaatio ajaa ihmisensä loppuun, se ei voi olla arvoiltaan ‘yhdessä tekemistä‘ tai ‘ihmislähtöinen‘, sanokoon brändikirja mitä tahansa. Tällöin organisaatio on korkeintaan voiton tekemistä tai omistajien etua ajava, eikä niitä edes pitkällä aikavälillä.
Usein arvojen tehoa laskee vielä se, että monet organisaatiot (ja niissä useimmiten johtotason henkilöt) edelleen uskovat, ettei yrityksen sisäinen elämä näy, vaikuta tai pääse ulospäin. Samaan aikaan pyritään esimerkiksi estämään työnaikainen sosiaalisen median käyttö, etteivät työntekijät valittaisi esimiehistään tai organisaatiostaan. Mitä tämä kertoo ulospäin ja onko siinäkään mitään järkeä? Eikö tällainen toiminta nosta ilmaan ajatuksen siitä, että organisaatioissa työskentely nyt vaan lähtökohtaisesti on kurjaa? Onko fakta, että työntekijät aina vaan valittavat? Itse uskon vakaasti siihen, ettei sisäistä ja ulkoista organisaatiota voi pitää erillään, eikä pitäisikään. Suosittelen lukemaan esimerkiksi Zapposin toimitusjohtajan Tony Hsiehin kirjan Delivering Happiness, joka kertoo hienon tarinan siitä, millainen kulttuuri Zapposiin on vuosien aikana kehittynyt. Heiltäkin löytyy yleismaailmallisia arvoja, kuten se asiakaslähtöisyys, mutta se näkyy ja kaikki kokevat sen, myös organisaation sisällä. Youtubesta löytyy myös Warren Bennisin ja Hsiehin keskustelu aiheesta.
Organisaation kulttuuri aiheena herättää paljon mielenkiintoisia ja haastaviakin kysymyksiä, useita, joita en edes yritä tässä käydä läpi. Haluan silti heittää niistä vielä muutaman ilmoille, joita meidän kaikkien olisi mielestäni tarve pohtia, muuten mikään ei tule muuttumaan. Olisi myös joskus mukava kuulla millaisia ajatuksia ne herättävät eri ihmisissä.
- Kenelle brändi on, kuka sen omistaa? Mikä brändi on ja kenelle? Jos erään kuvauksen mukaan “A brand offers the customer a mirror to reflect her “self-image” (Apéria 2001), mitä erityyppisten brändien ihannointi kertoo ihmisistä?
- Kuinka globaalisti verkostoituneesti toimivassa, monikultturillisessa yrityksessä voidaan saavuttaa yhteiset arvot? Voidaanko ja miksi pitäisi?
- Jos kulttuurin kehittyminen on oppimisprosessi, jonka fasilitoinnissa pitää ottaa huomioon sekä aikuis- että organisaation oppimisen lainalaisuudet, kuinka moni edes osaa tällaista prosessia oikeasti organisaatioissa johtaa?
- Aito dialogi ei voi asua byrokraattisessa, jäykän hierarkisessa järjestelmässä. Jos organisaation kulttuuri kerran kehittyy dialogissa ja vuorovaikutuksessa, miten organisaation kulttuuri voi kehittyä paremmaksi, jos sen ihmiset eivät keskustele tai toimi yhteen?
- Mitkä lainalaisuudet ovat aikansa eläneitä ja jäänteitä industrialistisesta ja Tayloristisesta maailmankuvasta, ja miten niitä voitaisiin parhaiten muuttaa?
- Kuka omistaa (organisaation) kulttuurin ja on vastuussa siitä, että se kehittyisi aina parempaan suuntaan? Parempaan kenelle?
“Sitten kun” -syndrooma
Kirjoitin tämän “viikonloppuretriitissä” Tallinnassa sijaitsevassa synnyinkodissani, jossa isovanhempani edelleen asuvat. He ovat jo hyvin vanhoja ja isoäitini on ollut jo 12 vuotta kotihoidossa, jossa lähes ainoana hoitajana on ollut isoisäni. Tilanne osoittaa mitä todellinen toisesta välittäminen on.
Eli periaatteessa heidän tilanteensa on ollut hyvin samanlainen jo pienen ihmisen eliniän. Itse koen monesti syyllisyyden tuntemuksia siitä, että asun “niin kaukana” enkä voi aktiivisemmin olla auttamassa heidän päivittäisessä elämässä, että tulee käytyä liian harvoin, ettei ole tarpeeksi usein “läsnä”. Mutta näistä harmittelu ei sinänsä ole tämän kirjoituksen pointti, eivätkä ne muuta tilannetta miksikään.
Enemmänkin halusin kirjoittaa siitä, miten mielenkiintoista on verrata itsensä ja oman elämänsä muuttumista vanhempiin ihmisiin ja maailmankuvaan, jossa he elävät. Se miten eri ikäisenä suhtautuu samoihin ihmisiin, jotka ovat pysyneet jokseenkin samanlaisina jo vuosia, ainakin näennäisesti. Tämä herättää väistämättä ajatuksen siitä, että ihmisellä pitäisi aina olla monen ikäisiä ihmisiä sosiaalisessa verkostossaan, joiden kanssa jutella ja jakaa ajatuksia ja kokemuksia maailmasta, vaikka joskus eriäviäkin, kuten omassa tapauksessani on myös käynyt isoisäni kanssa, jota muuten arvostan suuresti. Tällaiset keskustelut asettavat maailman ja elämän monimuotisesti kontekstiin. Sekä tulevaisuuden että menneisyyden.
En varmasti ole ainoa, joka voi sanoa elävänsä liian usein “sitten kun” maailmassa: “sitten kun ehdin, teen sen”, “sitten kun ehdin, annan enemmän huomiota sille, hänelle, jollekin tilanteelle X”. Sitten kun. Mutta kun ei ole “sitten kunia”. Sitten kun on aina askeleen meitä edellä ja muistaa vaihdella suuntaansa niin, että moni tärkeäkin asia, joka elämiemme elämien kontekstissa ei tietyllä hetkellä vaikuta kovin tärkeältä, jää mukatehokkaiden to-do -listojemme jalkoihin, eivätkä usein edes pääsee niille. Tai pääsevät ehkä someday/later -statukseen, jonne ei tosin koskaan oikeasti päästä käsiksi, koska aina löytyy jotain “tärkempää”.
Tämä on erityisen tärkeä seikka mm. terveyteen liittyen. Nyt meistä tuntuu, ettei meidän oikeasti tarvitse liikkua niin paljoa, voimme vetää viinaa tai hampurilaisia niin paljon kuin haluamme. Mutta onko se sen arvoista myöhemmin? Jos tietäisit, että loppu 20 vuotta elämästäsi menee tällä menolla aina puolittain sairaana, etkö todellakaan tekisi mitään sitä estääksesi? Sama nuoremmilla. On sääli nähdä esimerkiksi 30 vuoden korvilla olevien ihmisten huomaavan kuinka vaikeaa elämän muokkaaminen on siihen suuntaan mihin sen haluaisi, koska “valitsi nuorempana vääriä ratkaisuja”.
Heittäisin tässä palloa myös eri koulutuslaitoksille. Esimerkiksi sen ainaisen luomiskertomuksen kertaamisen sijaan, eikö meidän pitäisi auttaa ihmisiämme ymmärtämään paremmin itseään, kuinka rakentaa omaa elämäänsä omista lähtökohdistaan, intohimoistaan ja unelmistaan, ja kuinka todella ottaa vastuu omista tekemisistään? Uskon, että tästä olisi paljon enemmän hyötyä kuin kontekstista irti olevasta uskonnonopetuksesta – jolla en tarkoita, että uskonnonopetus pitäisi lopettaa, vaan, että sitäkin pitäisi tehdä siitä näkökulmasta mitä uskonnot tai usko voivat parhaimmilla ihmisille olla: hyviä ohjenuoria parempaan elämään ja rikastavaan yhteisöön.
Näitä olisi varmaan hyvä kaikkien ihmisten, myös itseni, pitää aktiivisemmin muistissa: tulevaisuudentavoittelun jalkoihin voi usein jäädä paljon kaunista nykyisyyttä. Ja sitä paitsi, siinä jalkoihin jäävässä nykyisyydessä voi monesti olla paljon hedelmällisemmät tulevaisuuden siemenet ihan nenän edessä kuin niissä skenaarioissa, joita luomme ylikompleksisten aivojemme sisään.
Olen taipunut. Päivän tunneista ja muutamasta palautteesta johtuen: aion heittäytyä kirjoittamaan tätä blogia suomeksi. Pahoittelut, jos kieli voi aluksi tökkiä ja olla täynnä anglismeja. En ole juurikaan blogannut suomeksi. Tosin ei tämän tarkoitus olekaan olla 100 % täydellistä kirjakieltä, sitä tärkeämpää on sisältö.
Teen tämän myös siksi, että huomasin, ettei edustamani alueen blogikirjoituksia ole ihan liikaa suomeksi ja jos tämä hurja heittäytyminen omalta osaltaan helpottaa näiden ajattelumallien lisääntymistä tässä maassa, niin hyvä niin.
Aihealueilla tarkoitan nykypäiväistä oikeanlaista johtajuutta, yksilöiden vastuunottoa omasta elämästään, kaikenlaisten diktatoristen ja ei-millään-perusjärjellä ansaittujen johtajuuspaikkojen ja -mallien purkamista sekä uudenlaisten organisaatiomallien, toimintatapojen ja elämänasenteen sisäistämistä.
Plus montaa muuta asiaa mistä mm. Pekka Himanen kirjoittaa Kukoistuksen käsikirjoituksessaan. Hän on mielestäni ehkä parhaiten summannut nämä asiat termeissään “arvokas elämä” ja “rikastava yhteisö”. En halua blogin tiimoilta vain peesata Himasta, vaan haastaa hänenkin mainitsemiin asioihin, etsiä syitä mikseivät ne käytännössä toteudu paremmin ja mitä niiden saavuttamiseen tarvittaisiin.
Lisäksi halusin löytää paikan, jossa voisin oikeasti reflektoida edellä mainittuja asioita. Ne ovat hyvin haastavia jo itsessään, joillekin kohdille on välttämätöntä luoda jopa uusia käsitteitä. Ehkäpä suomeksi on myös helpompi kirjoittaa päiväkirjamaisempaa tekstiä. Ainakin näin nyt kokeillaan, katsotaan mitä tulee. Jatkan silti englanniksi kirjoittamista meidän yrityksen blogissa näistä samoista aiheista. Löytyy osoitteesta http://emergentcanopy.wordpress.com, jos jotakuta kiinnostaa.
The same in English:
Sorry to all you English reading people out there. I’m changing the language of this blog to Finnish. I’m still continuing to write about these same topics, of new kinds of organizations, networks, team working models and about dismantling the way of dictatorship in management out of organizations. You can read them in my company’s, Emergent, Canopy & Understory blog at http://emergentcanopy.wordpress.com.
We’ll see what happens in the future. The net, same as life, is always changing and in constant motion. Maybe later I’ll turn this back in English. You’ll never know.
We all already know that something has changed. Not everyone can define it, but often feel it, at least at heart.
Different generations have different ideas on how living your life should look like. Questions like are you just a cog of a faceless factory, or a dynamo of your own dreams are emerging. People are no longer settling to bad conditions, they are taking action and doing what’s good for them. Not merely for the society, for the community or for some organization they don’t even relate to.
New forms of working, organizing and living are trying to emerge from the land which was years sucked dry by the Industrial Era. I say trying, as there are many out there who fight against this change or try to ignore it, although it is inevitable.
What I liked in Ilkka’s presentation the most, was that he asked simple questions which people often don’t notice. There are many good questions we all should ask, which some would even take as taboos.
For example: Why is someone your boss? One thing I’ve also wondered, which Ilkka questioned, is, how can we run organizations like dictatorships? Why can’t we choose our bosses? Even better, why won’t we just start doing it?
To support this idea, I recently read, Start-up Nation: The Story of Israel’s Economic Miracle, a book about Israeli start-up scene. According to the writer, and what I happen to know about Israelis, is that they tend to question things and the status quo. This happens in the army and also in the work place: they also tend to get rid of bad bosses and other leaders if they see things are not working with them. People are used to ask the question “Why are you my boss, instead of I being yours?”.
We all should do this. This is also vital for those crying for innovations and better yet, for creating a better working environment. If we are not satisfied with our boss or the working culture, we should either try to change them or get the hell out. Fast. For me, these are the only useful options.
Whining and not doing anything isn’t an option. It’s merely running away from the responsibility and power we all have as human beings in creating a better working environment. Everywhere.
If you’re interested in reading the EVA report Kuluttajakansalaiset tulevat! (in Finnish, sorry 
) by Ilkka Halava and Mika Pantzar, you can find it here [PDF].
