About learning analytics needs in higher education – a moment into teachers interviews

Teachers’ learning analytics needs analysis interviews are an event in itself which invites to discuss learning analytics in certain ways and under certain rules: self-regulation, future skills and (forced) distance learning.

The very thing that learning analytics and these discursive rules show up and act together directs the discussion and hides their conflict beneath their friendly appearing act, for example: “we need to better support the students in the online environment, so we need to see their progress”, (i.e., “self-regulation requires more management and surveillance”).

Conflict creates a difficult negotiation to try to fit these together. For this to take place and the negotiation to continue unbroken, all sorts of presuppositions and language tricks and games are needed, for example, the use of an abstraction: “learning analytics support the teacher to see the learner’s progress and the learner to get better information about their learning”.

As such, this does not mean much, but much is built on it.

Haastatteluanalyysista runollisesti ajatteluun

Ajattelu pyrkii kirjoittaessaan tuottamaan tutkimushaastattelusta “löydetyt” asiat sileäksi pinnaksi ja asettamaan ilmiöt marssimaan sillä kauniisti. Mutta asiat ovat ihmiselle pirstaleisia ja niitä kannattelevat halut kuin nukkemestarin solmuiset narut.

Mitä laadullisen ohjelman koodaus tekee asioille, entä julkaisuformaatti ja -paineet?

Walter Benjamin, Keskuspuisto: Tekijä tuottajana. Puhe Pariisin Fasismin tutkimuksen instituutissa 27.4.1934

(170, Tretjakov) “Operationaalisen kirjoittajan tehtävänä ei ole raportointi, vaan kamppailu; hän ei leiki silminnäkijää, vaan puuttuu aktiivisesti tapahtumiin.”

(171) “…miten laaja pitää olla sen horisontin, josta lähtien meidän tulee ajatella uudelleen käsityksiämme kirjallisuuden muodoista ja laeista. Löytääksemme ilmaisumuodot, jotka sopivat aikamme kirjallisten energioiden kanavointiin, on aloitettava annetun teknisen tilanteen muodostamista lähtökohdista. Aina ei ole ollut romaaneja, eikä sellaisia aina tule välttämättä olemaan; ei aina tragedioita; ei aina suuria eepoksia. (…) …seisomme keskellä valtavaa kirjallisten muotojen sulatusprosessia.”

(175) …tiettyjen töiden ei tulisi enää tuottaa yksilöllisiä elämyksiä (eli omata teosluonnetta) kuin hyödyttää (uudelleenhahmotteluna) tiettyjä instituutteja ja instituutioita.” (Brecht) Tämä koskee “teknistä uudistamista”.

“Tuotantokoneiston palvelemisen ja sen muuttamisen välillä on ratkaiseva ero.” Mikä on intellektuellin paikka tuotantokoneistossa ja onko se taantumuksellinen?

Tuotamme julkaisuja journaaleihin, jotka vaativat maksua, että pääsemme lukemaan tekstejämme. Tavalliset ihmiset, eivätkä opintonsa julkaisijoille maksavassa instituutiossa päättävät opiskelijat enää pääse kirjoituksiin käsiksi. Tämä pitää tuotantokoneiston.

Artikkelin järki ei ole tiivistelmä ilmiötä varten kirjoitetuista ajatuksista, vaan teoksen vaatiman ajattelun logiikka tuotettuna. Se on siloiteltu raportti siitä kuinka tajunta suuntautuu kohti teosta itseään, kohti pelkoja ja pakkoja: onko tämä tarpeeksi hyvä, tuomitaanko minut tästä, onko ajattelussani aukkoja, ovatko lauseet sisäsiistejä ja “oikein”, ovatko kaikki Auktoriteetit mainittu, onko “looginen”?

Samoin on opinnäytetöiden kohdalla:

Opiskelija kirjoittaa: “Minusta näytti tässä vaiheessa tutkimusta siltä, että henkilön X sanoma Y tarkoitti Z.”

Opettaja korjaa ja ohjaa valehtelun tielle (ei määräten vaan “ehdottaen parempaa ilmaisua”): (ehdotus) “Kuten Auktoriteetti M kirjoittaa, on tulkittavissa, että henkilö X ilmaistessaan Y tarkoitti Z (tai toisen teorian mukaan asia Z tarkoitti henkilö X:ää ilmaistessaan Y). Tähän johtopäätökseen on tultu Auktoriteetti M:n metodologian kohtien G ja L tukemana”.

Samoin on lyhyiden Twitter-viestien laita (muoto, sisältö, alustalle muotoutunut “keskustelukulttuuri” (ts. sosiaalinen normisto, joka ammentaa lähes poikkeuksetta amerikkalaisista konventioista): “Olen iloinen saamastani apulaisprofessuurista” (viestin vaikutelman informaalimmaksi tekevä emoji).

Digitalization as a promise, betrayal and [ ]

Digitalization as a promise

There is a huge potential in digitalization and automation. They have spread to all walks of life. As a disruptive force, they create new innovations, employment and business opportunities but also make the future more uncertain than ever. Therefore, we need new knowledge, attitudes, and competences in the future. Datafication and predictive algorithms can support evidence-based decision making for various organizations.

Digitalization as a betrayal

The main narrative of the potential of digitalization is overly optimistic, technologically deterministic and dominated by neoliberal dictionary and oppressive discursive rules that limit genuine discussion. Its innovation is merely surveillance capitalism cloaked as freedom. It is a paradox: it disrupts the future but also claims to be the way to make it more certain. Furthermore, especially in the form of datafication and predictive algorithms, digitalization is about management, prediction, and control of life itself.

Digitalization as [ ]

Digitalization creates new impossibilities. It has contracted to nowhere of life. As such, it recreates past ways of work and business. Therefore, the past is less certain than never. Because of this, we need old ways to unsure that past generations can obtain the wrong skills and knowledge in the past. Datafication and predictive algorithms = evidence-based thinking = the quest for uncertainty.